RAVINTOLOITA JA KAHVILOITA ULKOMAILLA

DOMINIC

Viro, Tallinna

Uudenvuoden viikolla, piipahdimme Tallinnan vanhassakaupungissa, jossa oli vielä ihanasti joulu. Ketjuravintoloiden niukkuus, tässä osassa naapurimaamme pääkaupunkia, on mielestäni joka kerta yhtä positiivinen asia, mistä kannattaa ehdottomasti nauttia. Toisaalta houkuttelevan näköisiä ravintoloita on aina niin paljon, että niistä alkaa ainakin tällaisen ikuisen jahkailijan olla vaikea valita. Comme ci comme ca.

Aikamme kaupungilla kierreltyämme päätimme lopulta valita, ihan vain puhtaasti houkuttelevan ruokalistan perusteella, ravintolan nimeltä Dominic. Sisällä odotti yksinkertaisesti, mutta tyylikkäästi sisustettu, kaunis ja tunnelmallinen ravintola, jonka henkilökunta toivotti meidät heti lämpimästi tervetulleiksi sisään. Valaistus oli mukavalla tavalla hämyisä ja lähes jokaisessa pöydässä paloi kynttilä. Kyllä vain. Pienillä asioilla saa ihmeitä aikaan! Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, että istuimme 1300-luvulta peräisin olevassa ravintolassa. Ei pöllömpi valinta.

Näin jälkikäteen ajateltuna tarjoiluun tarkoitetut kristallilasit ja pöytähopeat olisivat kenties vaatineet meiltä hieman parempaa ehostautumista iltaa varten, mutta toisaalta, ystävälliset tarjoilijat eivät tuntuneet olevan tavallisista arkivaatteistamme moksiskaan. Pöytäkattaukset nähtyämme ehdimme jo etukäteen huolestua meitä illan päätteeksi odottavasta suuresta laskusta, mutta itseasiassa edes lasku ei lopulta ollut mitenkään ylitsepääsemättömän kauhea. Muihin Tallinan ravintoloihin verrattuna ruoka toki oli tyyristä, joten ehkä ihan opiskelijabudjetilla ei tähän paikkaan kannatta suunnata. 
Mutta taas toisaalta, samantyyppisestä fine dining ateriasta olisi Suomessa saanut varmasti pulittaa monta satasta. Viinit oli kuitenkin kivasti jaoteltu ns. erikois- ja perusviineihin, jolloin lasillinen ruokajuomaakin irtosi ihan kohtuuhinnalla - ja laadulla. Ravintolalla oli myös oma viinikellari ja listalta löytyi viinejä vaativampaankin makuun, joten jo ihan viinienkin puolesta aivan ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka.

Sitten ruokaan. Jos puhutaan ruuasta, joka saa sukat pyörimään jaloissa tai ruuasta, joka niin sanotusti vie kielen mennessään, niin tämä oli juurikin sellaista. Taivaallista. Annokset olivat pieniä, kuten tämäntyyppisissä ravintoloissa odottaa saattaa, mutta tässä tapauksessa laatu korvasi ehdottomasti määrän. Me teimme tyhmästi ja jätimme alkuruuat väliin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli varmasti suuri virhe. En usko että tarjolla olisi voinut olla mitään muuta kuin yhtä erinomaista ruokaa kuin mitä pää- ja jälkiruokana tarjottiin. Itse tilasin pääruuaksi sampea, jota en ole koskaan ennen maistanutkaan. Kalan kanssa oli tarjolla parsakaalia ja pasternakkapyrettä. En kykene tässä vaiheessa muistamaan mitä ruokaa mieheni lautaselta löytyi, koska olin niin haltioitunut omasta annoksestani. Tämä oli yksi niistä sellaisista aterioista, jonka ei olisi koskaan toivonut loppuvan. Onneksi se kuitenkin loppui, koska muuten en olisi varmasti tullut tilanneeksi jälkiruokaa; valkosuklaavuohenjuustokakkua mantelikeksillä ja mangosorbetilla. Kyytipojaksi Auslese Riesling 2011, Schloss Gobelsburg Itävallasta. Täydellinen päätös täydelliselle ravintolakokemukselle! Tarjoilija taisi arvata pakottavan mielitekoni nuolla jälkiruokakuppi tyhjäksi, koska hän tuli silmää iskien toteamaan, että lisääkin tarjoillaan tarvittaessa.

Viisi tähteä! Kiitos! Nam!

To Kàti ànno 

Kreikka, Naxos

Naxos on pieni saari Kreikassa, jonne pääsee Santorinista lautalla noin kahdessa tunnissa. Ikävä kyllä Naxoksessa, kuten monessa muussakin lomakohteessa, on ärsyttävän paljon turisteille tehtyjä ravintoloita, joiden makuelämykset eivät juuri toisistaan poikkea ja ruoka-annokset maistuvat kyllästyvän samoilta. Pikkuisen syrjässä sataman pääkadusta sijaitseva To kàti ànno oli täynnä paikallisia. Ja tämä jos mikä, kielii yleensä hyvästä ruuasta. Niin tälläkin kertaa. Tästä ravintolasta tulikin nopeasti reissumme kantapaikka.

Ravintolan keittiössä touhusi ravintoloitsijaperheen vanhemmat ja tarjoiluista vastasivat heidän aikuiset lapsensa. Silloin kun lapset eivät olleet paikalla, ravintolanpitäjäpariskunta riensi keittiöstä avuksi. Ravintolassa oli juuri sen verran pöytiä, ettei tarvinnut tuntea itseään ahdistuneeksi silloinkaan kun suurin osa niistä oli täynnä. Aamupäivällä ravintolassa ei ollut asiakkaita ruuhkaksi asti, joten olo oli kuin pienessä idyllisessä kyläkuppilassa. Ihanan kodikasta! Tällaisissa paikoissa vieraillessa sitä ryhtyy väkisin aina pohtimaan Suomen ravintolakulttuuria, jossa palvelu on usein ulkomaihin verrattuna luokattoman tunteetonta. Siitä puuttuu sielu. Tässä perheravintolassa vastaanotto oli niin vieraanvaraista, että istuessamme pöydässämme, hiljaisen kävelytien varrella, tuntui lähes siltä kuin olisi tullut mummolaan.

Ruokalistalta löytyi paljon oudon kuuloisia kaloja ja äyriäisiä, joiden nimet piti tarkistaa googlesta. Erikoisin listalta valitsemani ruokalajo oli seepia, joka on seepioiden lahkoon kuuluva mustekalalaji. Seepia tarjoiltiin salaatin, sitruunavingretten ja oliiviöljyn kera. Yksinkertaista, mutta järkyttävän hyvää!